maanantai 6. lokakuuta 2014

Testattu kuormajuhta


Miten päädyin kirkonkellojen alle? Päivä alkoi aamulla anivarhain, kun mamma pakkasi mut ja iskän autoon. Me tultiin tunnin ajomatkan jälkeen keskelle metsää. Vaikka oli sunnuntaiaamu, iskä jurnutti vain vähän. Mä taasen olin ihan avoimin mielin mukana jutussa.

Siellä metsän keskellä oli melko paljon porukkaa. Ensin yksi täti halusi leikkiä mun kanssa patukoilla. Patukkaleikit on yleensä aina mamman kanssa päätyneet siihen, että se huutaa kuin elukka ja huitoo mua. Joten mä kyllä muistin pidellä patukasta varovasti kiinni ja varoa sormia. Se täti käski mamman ottaa multa patukka pois ja mä irrotin heti kun käskettiin. 

Sitten ihan varoittamatta sieltä puskasta tuli mörkökelkka. Päästin varoitushaukun, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Mamma oli taas varomaton ja meni kelkan lähelle kyykkimään, mutta mun mielestä oli parempi katsella vähän kauempaa.

Sitten me käveltiin kohti metsän reunaa ja ei sus siunatkoon, sieltä tuli hullu hyökkääjä kepin kanssa. Mä murisin varoitukseksi ja päästin pari varoitushaukahdusta. Mutta se TULI PÄÄLLE uhkaavasti. Multa petti hermo ja mä peruutin mamman jalkojen välistä turvaan. Mamma ei tajunnut mitä tapahtui (mä olin tosi nopea) ja tuomarikin sanoi myöhemmin, ettei ollut nähnyt vastaavaa. Mä osaan ryömiä peruuttamalla, kun tosi paikka tulee. Mutta mä siis päättelin, että noin paha tilanne on parempi jättää mamman hoidettavaksi. Ja ihan oikein päättelin, kun hyökkääjä kohtais mamman, se perääntyi heti. Niin mäkin olisin tehnyt, mammaa ei parane uhkailla kepeillä.

Kummitukset ja räminätynnyrit, mä luotin, että mamma hoitaa tilanteen kotiin, kunhan mä vain pysyn perusasennossa sen vierellä. Ja niinhän se rohkeasti ohitti kaiken. Sitten se jätti mut yksin seinään kiinni ja taas mun kimppuun hyökättiin kepin kanssa. Mä heilutin häntää niin paljon kuin pystyin, siilä se oli se sama nainen, joka halusi leikkiä patukalla. Mutta nyt se näytti seonneen, joten viime tipassa mä päätin lähteä livohkaan, sen verran kuin hihna antoi myöten.

Pimeässä huoneessa mä en viitsinyt lähteä kynnykseltä syvemmälle ja mamman yllätykseksi mä en reagoinut mitenkään paukkuihin. Se taisi unohtaa, että meidän treenikentän vieressä on toinen kenttä, missä paukutellaan läpi treenien.

Mutta kaiken sen jälkeen tuomari onnitteli mammaa ja sanoi, että nyt olen testattu ja pehmeäksi todettu. Halua on, mutta kantti ei ihan kestä loppuun asti. Tosin kuulemma siemen siihenkin on olemassa ja sen voi kuulemma halutessa kaivaa esiin. Mamma hymyili ja sanoi, kiitos ei. Mä olen kuulemma hyvä juuri tällaisena kuin olen. No, niin munkin mielestä.


Mutta miten mä muutuin testatuksi VETOJUHDAKSI? Mamma päätti, että menemme ilahduttamaan isä-poika tapahtumaa ja niinpä tutut kärryt odottivat mua. Ensin mä päätin kohteliaasti kieltäytyä hommasta ja istuin alas. Passiivista vastarintaa on kautta maailman harjoitettu menestyksekkäästi. Paitsi silloin kun on mamma vastassa.


Niinpä mä luovutin ja päätin ilahduttaa pienokaisia.


Paikalla oli jousiammuntaa ja jos minkälaista muutakin toimintaa.


Mä päätin ottaa rennosti, kun kerran vaihtoehtoja ei ollut.


Ja pienokaisia riitti, lopulta meidän bravuuri oli juoksua takasivu.


Meitä oli kolme koirakkoa ja siinä me sitten talsittiin ympyrää.