Joopa joo, mä sanon. Mamman juttuja taas. "ihmisten ilmoille...".
Mä hirveästi mietin, mikä juttu tää oli, mutta taitaa olla turha miettiä mamman aivoituksia. Seistiin ja juostiin, siinä oli se pääidea.
Sitten onneksi tuli lepotauko ja mä pääsin leirimme keskelle vahtipaikalle. Muuten meni ihan hyvin, mutta siihen tuli sellainen isovillauros hengailemaan epäilyttävästi ja mähän tietty päästin varoitusmurinan. Hiljaisen sellaisen, mutta mamma kyllä kuuli ja heti yritti hiljentää mua. Ei se taas tajunnu, että mun reviirille ja naisten luokse ei tule vieraat urokset kukkoilemaan. Annan äiti kysyi, murisenko mä ja mamma oli ihan nolona, mä en kyllä tajua miksi, se oli miehekäs murina...
Sitten Honeykin pääsi kehään ja se oli siellä sen näköisenä, että yök. Mutta on se sen verran vieraskorea, että meni kumminkin.
Mun vuoro tuli uudestaan, mutta uutuuden viehätys oli jo mennyt. Istahdin mamman kauhuksi, mutta mä en vaan oikein jaksanut enää seistä.
Sitten mamman silmät vasta alkoivatkin pyörimään, kun mä vedin vatsan sisään. Jostain syystä tuomari totesi siinä vaiheessa mulle, että kiitos! Mä ilahduin ja vastasin, ole hyvä, kiva oli nähdä, heippa!
Mutta olisihan sen pitänyt arvata, ettei se siihen päättynyt. Mamma rakastui mun piilevään potentiaaliin ja väkersi heti kotiin päästyämme mulle sarvet päähän. Että joo, jei...
