Me ollaan mamman kanssa treenailtu BH-koetta varten. Asiasta tietämättömille, se on palveluskoirien käyttäytymiskoe, joka on pakko suorittaa hyväksyttävästi, jotta pääsee kisaamaan.
Me ollaan mamman kanssa käyty läpi moneen kertaan, mitä tarkoittaa innostunut. Sallittua on tuijottaa mammaa innostuneesti silmiin, kaikki muu innostuneisuus on kiellettyä. Kuten esim. kaksi päivää ennen koetta olleissa treeneissä, jossa mä innostuneesti nykäisin pääni pannasta ja juoksin intoa puhkuen kunniakierroksen kentän ympäri. Se ei ollut hyväksyttävää innostuneisuutta (mamma oli aika selkeä asiasta kun mä lopulta palasin sen luokse). Samoissa treeneissä me istuttiin mamman kanssa kaikessa rauhassa kentän laidalla odottamassa omaa vuoroa, kun mä näin puskahiippailijan. Ei tuhannen tulimaista! Mähän hyppäsin pystyyn ja päästin vahtihaukun. Kovan sellaisen. Mammalta meinasi mennä pissat housuun ja kaikki muutkin jähmettyivät kirjaimellisesti siihen paikkaan. No ok, ne ei ollu koskaan ennen kuullu mun vahtihaukkua, mutta ainakin mä sain täyden huomion. Mamma toipui nopeasti ja huomasi sen puskahiipailijan mun jähmeästä kiinteästä tuijotuksesta. No joo, se hiippailija oli aika kaukana, mutta mun mielestä kukaan ei hiippaile puskissa, kun mamma istuu täysin suojattomana kentän laidalla. No oliko mamma kiitollinen? Arvatkaapa vain... Ei tullut muutkaan kiittelemään... Mä tulin tulokseen: kiittämättömyys on maailman palkka ja paras olla innostumatta mamman kanssa.
Mutta niin siis koe alkoi ja mä jäin paikkamakuuseen. Tästä me ollaan juteltu mamman kanssa. Mamman mielestä paikkamakuu tarkoittaa paikalla makaamista. Yhdessä paikassa. MAKAAMISTA. PAIKOILLAAN. Ei istumista, ei ryömimistä. Mun mielestä paikkamakuu on vähän tulkinnan alainen juttu. Jos välimatka kasvaa pitkäksi, mä näen paremmin, kun nousen istumaan. Jos mulle tulee yksinäinen olo, niin ryömimällä pääsee lähemmäksi. Ainoa asia, mistä me ollaan täysin yksimielisiä, on se, että seistä ei saa.
No siinä kävi sitten niin, että kokeessa mä en oikein nähnyt ja mulle tuli yksinäinen olo. Mutta seisomaan en noussut. Tietenkään.
Sitten tuli osio, jota mä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, 50+50+60+50+50+60 askelta seuraamista. Mutta mä olen oppinut, ettei ihan kaikkea tarvitse ymmärtää. Jos mamma haluaa kävellä pitkin kenttää, niin siinähän me sitten kävellään. Mamma ilahtuu oudoista jutuista, mutta tässä on tarkoituksena, että me kävellään ripirinnan samaa tahtia. Nakkia sataa, kun vaan jaksaa marssia mamman tahdissa. Kävelyä, juoksua, hidasta kävelyä, käännöksiä, täyskäännöksiä, pysähtymisiä. Armeijan tarpeisiin mun rotuni on luotu ja mähän marssin...
Sitten tulee henkilöryhmä, jota on kierreltävä. Mä tiedän, että yksikään niistä ei ole mun kamu ja ketään ei saa moikata. Mamman silmiin tuijottelusta saa nakkia.
Kahdeksikkoja, kävellen ja välillä istuen.
Sitten irrotettiin hihna ja sama uudestaan.
Pyörittiin kuin hyrrät.
Mä olin tosi tyytyväinen itseeni.
Yael tosin tekstasi mammalle, että mulle tuli pissahätä kesken kaiken. Musta se ei ollut iso juttu, sillä mä kävin pissalla tosi nopeasti, tuskin kukaan edes huomasi. Paitsi ehkä tuomari. Ja yleisö.
Mutta mä olin tosi tyytyväinen itseeni.
Ja uskoisin, että kaikkien mielestä se oli hieno suoritus. Tosin se, että mä jouduin parin viikon päästä uudestaan BH-kokeeseen ja mamma muistutti, että isot pojat osaa olla hetken yksin ja pissalla on käytävä ennen koetta tai sen jälkeen, vihjasi siihen, että kaikki eivät olleet ihan tyytyväisiä. Mutta läpi tuokin ponnitus saatiin mamman suureksi riemuksi. Kiitos kaikille treenikavereille, sekä erityisesti Yaelille ja Nooralle.
