Aina aika ajoin minut valtaa tarve leipoa perheelleni kunnon kotiäidin tavoin. Kuka vain osaa leipoa, jos on hyvä resepti, eikö vain? Näin kivan reseptin (tässä tapauksessa juustokakku). Ruskea kaunis pohja ja valkoinen juustokerros, joka on kauniisti kuorrutettu granaattiomenan siemenillä. Nam.
Ei kun tuumasta toimeen, ostin ainekset kauppareissulla ja muutamaa päivää myöhemmin kävin tuumasta toimeen. Täynnä luottamusta itseeni ja vesi kielellä kakkua odottaen.
Luin ohjetta huolellisesti ja huomasin, että vanilliinisokeri puuttui. No, mitä pienistä (minne se sieltä kaapista oli kadonnut???). Ulkona oli kylmä, niin kylmä, että en edes harkinnut kauppaan lähtemistä.
Sitten tuli melko kriittinen vaihe. Juusto (juustokakkuun). Avaan rasian, 200 g, mutta mitä ihmettä? Juustosta on puolet syöty. Soitan rakkaalleni hieman takakireän puhelun: Missä on juusto juustokakkuuni? "Mikä juusto, olisikohan kuopus syönyt sen?" Kuopus muutti pois jo kuukausia sitten eikä ole vieraillut juuston oston ja leivontahetken välillä.... Mutisten ja muristen hyväksyn tosiasian, että juustokakussani on rajallinen määrä juustoa.
Sitten tullaan kohtaan kardemumma. Kaupassa etsin ja etsin, enkä löytänyt. Ystävällinen nainen neuvoi ostamaan kardemummaa paperipussissa. Nyt siis avasin pussin ja siellä oli kardemumman siemeniä. Hmmm.... Kuinkakohan tuhtia tavaraa ne ovat? Hätä ei ollut tämän näköinen, sillä mummivainaan jäämistössä oli kulho, joka on tarkoitettu mausteiden murskaamiseen. Hetken kappeja pengottuani, löysin huhmareen. Näppärä laite, ehkäpä mummivainaani oli joskus kohdannut saman ongelman.
Huhmareen käyttö vain vaati tekniikkaa ja voimaa (?), joita ei kätösistäni löytynyt. Survoin ja survoin siemeniä, mutta lopputulos oli huhmareen täydeltä siemeniä. No, mitäpä sitä yksityiskohtiin uppoamaan, heitin siemenet taikinaan sekaan sellaisinaan.
Sitten jo täysin uupuneena heittelin ja sekoitin loput aineet kulhoon. Lopputulos näytti oudolta (lue hyvin erilaiselta kuin reseptin kuvassa). Mutta uunissa tapahtuu ihmeitä, joten en takertunut tähänkään yksityiskohtaan. Sitten huomasin, ettei taideteostani laitetakaan uuniin vaan pakastimeen! Mitä??? No resepti on pyhä, joten kakku pakastimeen neljäksi tunniksi.
Pyhä Pietari! Kakku ei muistuttanut edes läheisesti kuvan kakkua. Suoraan sanottuna se oli täysin tunnistamaton granaattiomenan siemeniä lukuunottamatta, jotka ripottelin pakastuksen jälkeen kakun päälle. Rehellisesti, ne eivät pelastaneet tekeleeni ulkonäköä (paitsi vähän).
Komensin mieheni ja tyttäreni maistamaan seosta (!), ennenkuin tarjoaisin sitä vieraalleni. Itse en edes uskaltanut maistaa sitä, mutta kaikkiruokaiset ja aina nälkäiset isä ja tytär eivät kavahtaneet kakun ulkonäköä.
Se oli syötävää ja melko hyvän makuista.
Vieraani kehui makua ja sanoi, että ulkonäkö on sivuseikka, jos maku on kohdallaan. Juuri noin sanoisin itsekin. Ei ihme, että vieraani on pysynyt ystävänäni siitä, kun olimme 14-vuotiaita. Tuollaisia ystäviä meistä jokainen kaipaa...
Hieman katastrofia jälkikäteen tutkittuani, huomasin, että kerma olisi pitänyt vaahdottaa. Hups, miten se menikin ohi...
Summa summarum, jatkossa(kin), perheemme ruoka-asioista vastaa pätevämpi osapuoli, jonka ansiosta lapseni ovat kautta vuosien tulleet ravituiksi ruoalla, joka sekä maistuu hyvältä että näyttää hyvältä.
Kakut ostamme toistaiseksi kaupasta.
