Tänään oli taas yksi niitä päiviä, kun emäntäni päätti, että on aika ryhdistäytyä ja tehdä jotain hyödyllistä. Minulla ei ollut ongelmaa, koska omasta mielestäni olen hyödyllinen koko ajan. On tirsaa, ruokataukoa, iskän kanssa lenkkeilyä ja yleistä häröilyä kämpillä. Mutta syystä tai toisesta emäntäni etsi toisenlaista aktiviteettia. Kuulin jotain mutinaa hyvästä käytöksestä, tynnyrissä kasvaneesta kromosomihirviöstä ja tyylikkyyden puutteesta julkisilla paikoilla.
Niinpä päädyimme intoa tokoon kurssille. Minulla kyllä on intoa, mutta ehkä emäntäni ajatteli, että pieni lisäinto voisi tehdä terää. Windy-sisko sai minut näyttämään hieman huonotapaiselta, täytyy ehkä näin jälkikäteen myöntää. Windy istui sievästi ja odotti kiltisti omaa vuoroaan, vaikka muut kurssilaiset vuoron perään hakivat innostusta pallon heitosta, vetoleikeistä ja juoksentelusta kimeiden huudahdusten kera.
Minä en oikein jaksanut istua sievästi. Mottoni on: mun pallo on mun pallo, sun pallo on mun pallo. Kaikki mikä lentää on mun. Jos joku juoksee, eikun mukaan toimintaan, sitähän se into on, eikö vain? No ei sitten ollut. Ymmärsin jutun väärin. Emäntäni mielestä into on sitä, että ollaan innostuneita silloin kun emännälle sopii, muuten vain istutaan tyylikkäästi ja hiljaa ja KATSELLAAN kun muut tekevät (typerä Windy).
No tylsäähän se oli ja kävin aina välillä moikkaamassa Windya ja Yaelia. Yael keksi kivoja väliaikaleikkejä, Windy taas leikki, ettei tunne minua. Mutta kyllähän me tunnetaan ja ollaan kamuja? Kävin varmistelemassa asiaa sitä useammin, mitä enemmän näytti, että Windy ei edes katso minuun päin. Windyyyy? Auttaisiko märkä pusu? Kaksi?
Välillä palailin emäntäni jalkojen juureen, mutta siitäkin sain vain sihinää aikaiseksi:"Yritä nyt edes käyttäytyä tyylikkäästi!" Eikö piehtarointi muka ole tyylikästä?
No ok, välillä emännän mieliksi teeskentelin tyylikästä, kyllä minä tiedän, mitä se sihisi ja suhisi.
Sitten Yael yritti saada minua hetkeksi muihin ajatuksiin ja alkoi nostella jalkojani. HEI! Osaan minä omat jalkani itsekin nostaa. Emäntäni pyöritteli silmiään ja mutisi jotain, että näyttelyihin ei ole toistaiseksi asiaa. Ja minä kun luulin, että kun valitus 5 senttiä etupäätä korkeammalla olevasta takapäästäni loppui etupään kasvettua muutamassa viikossa takapään korkeudelle, niin näyttelyura urkenisi vihdoin... Mutta ei...
Sitten päästiin asiaan ja Sini alkoi jutella. VAU! Minun elämässäni on paljon VAU juttuja, mutta tämä oli kyllä aika huippu. Ensin otin hieman lähikontaktia (jotkut kiljahtelevat ilosta märän partani viilentäessä heitä mukavasti), mutta Sini ei hievahtanut. Niinpä menin vähän lähemmäs ja sitten vielä vähän lähemmäs. Se on hyväksi koettu taktiikka, homma on niin sanotusti hanskassa, emäntä turvassa. Katsokaa vaikka, kuinka rennoksi emäntä muuttui heti, kun varmistelin, ettei Sini juoksentele eikä huudahtele (ainakaan ilman minua).
Mutta vihdoin tuli minun vuoroni, jo sitä odoteltiinkin. Mun lemppari vinkupallo löytyi treeniliivin syvyyksistä. VAU, VAU, VAU! Mä tiedän, että silloin pitää istua. Ja voitteko kuvitella, mikä tahansa istuminen ei kelpaa, vaan pallon saadakseen, on istuttava just eikä melkein niinkuin mamma tahtoo.
No ei se mitään, minulla on homma hanskassa ja niinhän se pallo lensi. Huomatkaa tyylikäs lähtöni, molemmat etujalat nousevat yhtä aikaa. Keskityin niin kovasti palloon, etten huomannut seinää ja niinpä törmäsin nuppi napsahtaen seinään. Yael sanoi, että luultavasti näin paljon palloja sen jälkeen. Joo... Täytyy muistaa jarruttaa ennen seinää.
Sitten treenailtiin kävelemistä. No voi HÖH! Osaanhan minä kävellä...
Ja sitten TAAS istuttiin ja odotettiin... Mutta nyt jo muistin, mitä emännän into tarkoittaa. Se tarkoittaa tyylikästä olemusta ja intoa vain kun pyydetään. Muuten voi innon unohtaa tai tulee vain sanomista. Olen myös huomannut, että silmiin muljottaminen auttaa. Siitä irtoaa parhaat makupalat treenipaikoilla.
Windy pääsi brassailemaan taidoillaan. Sen into oli juuri sellaista kuin kurssilla toivottiin. HÖH sanon minä.
