Aamulla kun mamma alkoi pakkaamaan treenikassia, tiesin, että taas mennään. Me mentiin keskelle metsää ja tavattiin siellä ihka uusia ja outoja ihmisiä. Koska kaikilla oli namuja käsissään ja ne oli ihan innoissaan mun näkemisestäni, niin päätin hyväksyä ne uusiksi kamuikseni. Kaikkea sitä metsästä löytääkin.
Sitten me lähdettiin pienellä porukalla kävelemään umpimetsään. Yhtäkkiä yksi uusista tuttavuuksista heitti verkon päälleen ja meni kuusen näreiden keskelle makaamaan. HEI! Mä melkein hyppäsin nahoistani, kun niin peljästyin näreiden keskellä kykkivää hahmoa. Onneksi mamma oli siinä vieressä ja se näytti siltä kuin homma olisi ihan normaalia. No, sillä on kyllä aika outoja kavereita. Mentiin sitten yhdessä vähän lähemmäs ja kun sieltä verkon alta löytyi nameja ja tuttu ihminen, rauhotuin minäkin. Mutta juuri kun olin kääntymässä verkko heilahti taas. HEI! Säikähdin uudestaan, mutta keräsin itseni nopeasti: se oli se tuttu tyyppi, jolla oli nameja. Se joka tykkää maata näreiden keskellä verkon alla kesken kävelylenkin. Se mamman kaveri...
Sitten juttu vasta oudoksi menikin. Käveltiin siellä umpihangessa isoa ympyrää, ei mulla ollut mitään hätää, mutta mamma läähätti aika kuuluvasti. Sitten se yhtäkkiä pysähtyi ja päästi mut irti. Käveltiin vähän matkaa ja mä nostin nenäni ylös. Mitä ihmettä? Sen ihmehemmon haju leijui suoraan nenääni. Seurasin hajua nostamalla vähän lisää kuonoani ja ette ikinä arvaa. Siellä se makasi vieläkin verkon alla namit käsissään. Ja ilahtui, kun löysin sen. Joo, mäkin ilahduin. Lähinnä nameista. Ja mamman riemusta, kun se löysi oudon kaverinsa mun ansiosta sieltä näreen alta. Mä kyllä suosittelisin, että se valitsisi jatkossa kaverinsa ns. normaalien joukosta.
