Mamma on sielultaan aito puudelitäti. Se huomasi sadetutkassa sateen vyöryvän yli Espoon ja samantien soitti meidän treenikaverille, että treenit ovat sisätiloissa. Mamma ei ole vielä sisäistänyt, että pk-ihmiset treenaavat säässä kuin säässä umpimetsässä.
Mun treenikaveri on yläkuvassa näkyvä rotikkatyttö, joka on aika riiviö. Se rakastaa vaania mua ja sen päähupi on mun paimennusyritykset. Mä aikani aina katselen sen venkoilua, kunnes päästän miehisen murahduksen ja saan sen pysymään muutaman metrin päässä viitisen minuuttia, ennenkuin se vaanii mua taasen. Mamma sanoo, että onneksi mä en provosoi, enkä provosoidu, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Yllärisisätilatreenit meni noutoa ja ilmaisua harjoitellessa. Vau, että mä olen loistava. Mamma hyrisi tyytyväisyydestä. Hanskan se piilotti käytävälle oven taakse ja lähetti mut etsimään. Ensin mä olin ihan hoo moilasena, pitääkö mun YKSIN lähteä käytävälle? Siis mitä? Sitten kun mä tajusin, että mammalta on oikeasti hanska hukassa ja se on löydettävä, mä sniffasin sitä hanskaa oven saranapuolelta. Siellä se oli. Hetki meni, ennekuin mä tajusin kiertää oven. Voi mikä riemu! Mamma sai hanskansa :)
Alla kuvassa mä harjoittelen metsäjäljen keppien ilmaisua. Se on sisätiloissa ja asfaltilla mun bravuuri, metsässä mamma vähän huokaili mun suoritusta alkuviikolla.
Jos mamma jostain huokaili sisätreeneissä, niin se oli mun ihka eka tunnitusnoutoharjoitus. Siinä pieni kalikka noudetaan muiden pienien kalikoiden joukosta, siis juuri se kalikka, joka on ollut mamman kädessä. Mä tarjosin monenlaista, mutta vähän jäi juttu hämäräksi. Toin yhden kalikan mammalle, mutta rouhaisin sitä sen verran suussani, että se halkesi kahtia. Ei tullut naksua eikä namia, vaikka kyllä mamma ne kaikki säleet kaivoi mun suusta.
