Uusi kurssi alkoi ja vaikka se oli Honeylle tarkoitettu, pääsin kuitenkin armosta mukaan, kun kuulemma "osaan käyttäytyä". Tosin mamman usko omiin kykyihinsä lopahti, kun Honey pyöri hyrränä jaloissani sotkien hihnansa jalkoihini ja minä ajattelin samanaikaisesti hieman tutkia paikkoja odotellessamme treenitilaan pääsyä. Koska mammalla on pakkomielle näyttää tyylikkäältä, ennenkuin huomasinkaan, minulla oli kuonopanta nenälläni. Mamma osti sen heräteostoksena jostain kumman syystä juuri ennen treenien alkua.
Mamma oli kyllä jo kotona ajattellut kuonopantaa, mutta vanha kesän aikainen (isovillalle tarkoitettu) kuonopanta ei mahtunut päähäni. Aika noloa. No vielä nolompaa oli, että uusi kuonopanta oli tarkoitettu tanskandogeille. Kokoa XXXL.
Mutta koska hyväksyn asiat sellaisina kuin ne tulevat, annoin Honeyn hyrrätä ja totesin, ettei odottelu ahtaassa myymälätilassa ole tarkoitettu namien, lelujen ja muiden kavereiden tutkimiseen. Niinpä sitten (taas) vain odottelin ja mammakin alkoi näyttämään normaalilta, murhanhimoisen pistävän katseen kadotessa hitaasti pois mamman silmistä.
Tokotunti meni hyvin, treenasimme perusasentoa, kaukokäskyjä ja rally-tokoa. Olimme pikkutilassa ja koirakoita oli kuusi (=ahdasta). Siellä oli mamman kasvatteja, mikä oli kivaa, vaikka ei tarkoittanut sitä, että vaikka mamma moikkaili kaikkia, että minä olisin saanut moikata ketään. Minun roolini oli olla hiljaa, odottaa kauniisti ja kun vuoroni tuli, tuijottaa innokkaasti mammaa silmiin. No sitähän oltiin jo harjoiteltu...
Honey oli kyllä aika ässä, se teki kaiken mitä pyydettiin. Ja istui hiljaa odottamassa kun oli minun vuoroni.
Sitten seurasi illan haastavin osa. Agilitytunti. Tarkoitus oli, että Honey menee kerran ja minä kerran. Mutta Honey oli niin loistava, että mamma selvästi ihan innostui, eikä malttanut olla menemättä Honeylla radalle uudestaan. Katsoin ihan huuli pyöreänä, kun Honey pujotteli keppejä, syöksyi putkeen ja kiipesi puomille.
Eka rata meni minulla ihmetellessä, mutta tokalla radalla en nähnyt mitään syytä, miksi minäkin en voisi juosta mukana. Yael joka piteli minua, mutisi jotain ilkeämielistä, mutta en oikein kuullut mitä, kun yritin niin kovasti päästä mukaan menoon ja meininkiin mamman ja Honeyn kanssa.
Ps. Se ei ollut sellaista toivottua intoa... Kuulin uhkauksia, että seuraavalla kerralla saan odottaa autossa, jos ei käytös ala paranemaan. Hmmm...
