Eka tunti oli tokoa ja kurssin lopun kunniaksi meillä oli pikku "haastetehtävä". Luoksetulo nakkiradan läpi. Mamma yritti pyytää minulle leveämpää rataa kuin pikkupuudeleille, mutta pyyntöön ei suostuttu. Hah hah. Mamma luuli, että tarvitsen tasoitusta, mutta olin porukan ainoa, joka suoritti radan puhtaasti.
Mamma on helppo tehdä onnelliseksi, se ilahtuu niin pikkujutuista. Ja kyllähän mä tiesin, että mammalla on nakkia vaikka pienelle kylälle, kunhan sen luokse pääsen.
Erityisen iloinen mamma oli, kun luoksetuloissa pysähdyin vauhdista tyylikkäästi sen eteen. Kai se pelkäsi, että juoksen suoraan sen syliin, niinkuin juoksen iskän syliin. Mutta mä oon jo todennut, että tuo naisihminen hädin tuskin pysyy jaloillaan, joten ei sen syliin voi juosta. Alkaa vain makoilemaan maassa ja huutamaan.
Pariin otteeseen mut suljettiin aitaukseen Windyn ja Rouskun kanssa, kun mamma harjoitteli Honeyn kanssa.
Sitten tuli illan hauskin osio, agility. Paitsi kun mamma meni Honeyn kanssa ja mä sain vain odotella.
Höh höh höh, sanon minä.
Mutta odotus palkittiin ja tuli mun vuoro. Mä olin niin tähti. No ok, ensin vähän katoin epäilevästi uutta vahvasti haisevaa putkea, joka oli ihan mutkalla. Mutta loppujen lopuksi, putki kuin putki... Rataa mä menin jo kuin vanha tekijä.
Sitten: "Mitä ihmettä?!?" Mun piti kiivetä pöydälle.
No olin vähän epäileväinen, miksi ihmeessä mun pitäisi kiivetä pöydälle. Yael pyöritteli silmiään ja muisteli mun doboharjoittelua. Jonka kyllä itsekin myönnän, että se ei ihan onnistunut putkeen. Mamma halusi mut puomille, mutta Yael sanoi, ettei se ala pungertaa virtahepoa puomilla päänsä korkeudella (mitäköhän se tarkoitti?). No joka tapauksessa mamma oli aika päättäväinen siitä, että mun pitäisi todistaa kykyni lähellä maan pintaa, etenkin kun Yael sanoi, ettei se ota koppia jos tipun. Tipun mistä???
No kun pakko oli, niin kiipesin pöydälle ja kävelin kapeaa lankkua alas ja ylös, kunnes Yael oli tyytyväinen. Mamma sanoi, että isot koirat hallitsevat usein huonosti takajalkojaan, mutta mun takajalkojen hallinassa ei ollut mitään valitettavaa, ei edes Yaelilla.
Sitten seuraava haaste oli A. Yael sanoi (taas ikävään äänensävyyn), ettei aio ottaa koppia korkeanpaikan kammosta kärsivästä virtahevosta, joka on itseään kapeammalla lankulla Yaelin pään korkeudella. Niinpä sitten testattiin mun korkean paikan kammoni leveällä alustalla.
Hah hah, kuka höpö luuli, että kärsin korkean paikan kammosta? En edes tunne sanaa. Valitettavasti illan kohokohdasta eli mun puomin ylityksestä ei ole kuvaa, kun mamma jännäsi kuitenkin tipunko / jähmetynkö kauhusta / joutuuko se nostamaan minut alas puomilta / ottamaan kopin minusta / jne. Joten mamma kulki minun toisella puolella ja Yael toisella puolella. Mamma: "Jos Jedi tippuu, muista ottaa koppi". Yael: "En varmana ota" Mamma: "Ihan varmasti otat". Yael: "Älä unta näe".
No minä kävelin puomin läpi mamman ja Yaelin kinatessa. Ette ikinä usko minkä määrän nakkeja sieltä löysin, kuunnellessani heitä toisella korvalla.
Lopuksi Windy meni ja se oli taitava, niinkuin aina :)
